Kun elämä heitti minut rantaan
Jos ensimmäinen osa kertoi siitä, miten vesi tuli elämääni, tämä osa kertoo siitä, miten elämä vei minut siitä välillä kauemmas ja miten löysin tien takaisin. Myöhemmin ymmärsin, että opettaminen piti minut pinnalla silloinkin, kun vesi hiljeni. Vesi oli ollut minulle turvasatama lapsuudesta asti, mutta murrosiässä se jäi hetkeksi taka-alalle. Elämässä oli paljon uutta ja Menièren oireet tekivät harrastamisesta vaikeaa. Vesi ei kadonnut, mutta se hiljeni.
Kun vesi jäi taakse ja nuoruus alkoi
Taitouinnin lopettaminen jätti minuun tyhjän kohdan. Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduin luopumaan jostain, joka tuntui aidosti omalta. Olin nuori ja keskityin kaikkeen siihen, mitä murrosikä tuo tullessaan. Vesi jäi taustalle, mutta ei koskaan kokonaan pois. Se odotti.
Sitten elämä toi eteeni jotain uutta, joka muutti suuntaani.
Ensimmäinen paluu ja opettajuuden kipinä
Luin lehdestä, että kotikuntaani rakennetaan uusi uimahalli ja perustetaan uintijaosto. Jokin sisälläni heräsi. Ehkä voisin palata veteen, mutta eri tavalla kuin ennen. Hain uimaopettajakoulutukseen ja pääsin mukaan. Sain käydä kurssit jo ennen virallista pätevyyttä, koska sen voi saada vasta 18-vuotiaana. Toimin ensin opettajaparini kanssa ja myöhemmin myös yksin.
Opettaminen tuntui heti oikealta. Se oli rauhallista, lempeää ja merkityksellistä. Ja tärkeintä oli se, että isäni tuki minua. Hän oli itse ollut nuorena mukana seuratoiminnassa ja kannusti minua kulkemaan samaa polkua. Tuntui hyvältä, että hän näki, miten löysin oman paikkani vedessä uudella tavalla.
En tiennyt silloin, miten arvokkaita nuo hetket olivat.
Suru, joka pysäytti
Seuraavana vuonna sain suru-uutiset. Isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Maailma pysähtyi. Kaikki se, mikä oli tuntunut selkeältä ja oikealta, muuttui hetkessä raskaaksi ja etäiseksi. En pystynyt jatkamaan opettamista. Otin tauon, koska en jaksanut olla vedessä enkä ihmisten edessä. Suru vei voimat.
Mutta vaikka vesi jäi jälleen taustalle, se ei kadonnut. Se odotti minua, aivan kuten ennenkin.
Opiskelu ja työelämä
Ajan myötä elämä vei minua eteenpäin. Opiskelin, kävin harjoittelupaikoissa ja etsin pysyvää työtä. Sitä oli vaikea löytää. Valmistuin datanomiksi ja jatkoin suoraan tradenomiopintoihin. Siirryin töihin kaupungille, mutta tein samalla satunnaisia kursseja ja valvontavuoroja syntymäkunnassani. Se rahoitti opintojani ja toi elämään tuttua rytmiä.
Työskentelin myös isäni jättämässä yrityksessä koulujen loma-aikoina ennen kuin myöhemmin myimme yrityksen eteenpäin. Ehkä juuri sieltä sain ensimmäiset käytännön kokemukset yrittäjyydestä ja siitä, mitä on kantaa vastuuta ja tehdä työtä omalla tavallaan.
Toinen paluu ja rakkaus aikuisopetukseen
Kun siirryin kaupungilla opettamaan aikuisia, jokin loksahti paikoilleen. Aikuisten kanssa työskentely avasi minulle uuden maailman. Heidän tarinansa, pelkonsa ja rohkeutensa koskettivat minua syvästi. Tajusin, että opettaminen voi olla paljon enemmän kuin tekniikan opettamista. Se voi olla kohtaamista, kuuntelemista ja turvan luomista.
Vaikka elämä vei minua eri suuntiin ja työelämä tuntui välillä raskaalta, opettaminen kulki koko ajan taustalla. Se oli kuin ohut, mutta vahva lanka, joka ei katkennut. Aina kun palasin altaalle, tunsin, että sain hengittää paremmin. Sain paljon hyvää palautetta ja näin, miten ihmiset oppivat, rohkaistuivat ja pääsivät eteenpäin. Se toi minulle valtavasti iloa ja auttoi unohtamaan omat vaikeuteni edes hetkeksi.
Erityisesti aikuisopettaminen piti minua pinnalla uupumuksen syvissä vesissä. Aikuisten kanssa työskentely oli kuin vastavoima kaikelle sille, mikä kuormitti minua muualla. Siinä missä päätetyö vei minulta energiaa ja maadoituksen, opettaminen palautti sitä. Se muistutti minua siitä, että minulla on taito kohdata ihmisiä ja auttaa heitä ylittämään omia pelkojaan.
Tämä oivallus jäi elämään. Se kulki mukanani, vaikka työelämä vei minua jälleen kauemmas vedestä. Opiskelin lisää, vaihdoin työpaikkoja ja etsin omaa paikkaani. Mikään ei kuitenkaan tuntunut täysin omalta ja lopulta uuvuin. Myöhemmin sain tietää, että taustalla oli myös ADHD, joka selitti paljon enemmän kuin osasin kuvitella.
Kun uuvuin, jäljelle jäi vain yksi asia, joka ei koskaan kuluttanut minua loppuun. Vesi. Ja opettaminen.
Kohti uutta ja kohti itseäni
Osa 2 päättyy tähän vaiheeseen. Siihen hetkeen, kun aloin ymmärtää, että vesi ei ole vain osa elämääni. Se on osa minua. Seuraavassa osassa palaan siihen, miten päätetyön raakuus ja jatkuva uupuminen ajoivat minut irtisanoutumaan ja miksi ajattelin, että uintivalvonta olisi kevyempi tie. Kerron myös, miksi se ei ollutkaan niin ja miten suuri helpotus oli saada omat opetukset takaisin viime syksynä. Näiden kokemusten kautta syntyi lopulta päätös valita aikuisopettajuus ja rakentaa Vedessä omannäköiseksi työksi.
Haluatko kuulla lisää tulevista kursseista, liity sähköpostilistallemme
