Mistä kaikki alkoi?
On asioita, jotka kulkevat mukana läpi elämän, vaikka niiden merkityksen ymmärtää vasta vuosien päästä. Minulle se asia on vesi.
Kun aloin kirjoittaa tätä blogisarjaa, tarkoitukseni ei ollut vain kertoa tarinaa uinnista. Halusin avata oven siihen, kuka minä olen Vedessä-yrityksen takana, millainen matka, millaiset kokemukset ja millaiset tunteet ovat johdattaneet minut siihen, että opetan aikuisia uimaan ja autan heitä löytämään oman turvasatamansa vedessä.
Tämä on ensimmäinen osa kolmen kirjoituksen sarjasta. Tässä osassa palaan alkuun, siihen aikaan, jolloin kaikki alkoi, vaikka en sitä vielä tiennyt.
Lapsuus, jossa vesi oli koti
En muista aikaa, jolloin vesi ei olisi ollut osa elämääni. Vauvauinnista lähtien vesi oli paikka, jossa tunsin oloni turvalliseksi ja kevyeksi. Olin hyvin liikkuva lapsi ja kokeilin monia erilaisia harrastuksia; tanssia, jumppaa, pesäpalloa, mutta ne jäivät aina lyhyiksi kokeiluiksi. Mikään ei tuntunut omalta.
Paitsi vesi.
Vedessä sai vain olla. Siellä ei tarvinnut selittää itseään tai yrittää olla jotain muuta. Siellä sai keskittyä yhteen asiaan: liikkeeseen, hengitykseen ja siihen, että meni eteenpäin.
Samaan aikaan elämä maan päällä ei ollut aina helppoa. Aloitin koulun nuorena, 6‑vuotiaana. Jäin luokalle ja minulla todettiin lukivaikeus ja hahmotushäiriö. Minua kiusattiin silmälaseista, jotka olivat 90‑luvulla kaikkea muuta kuin trendikkäät. Olin herkkä ja usein epävarma. Mutta vedessä kaikki se unohtui. Siellä olin vahva. Sain osakseni luottamusta, kuljin treeneihin jo nuorena hyvin itsenäisesti.
Kilpauinnin alku ja ensimmäinen pysähdys
Aloitin kilpauinnin noin 8‑vuotiaana. En ollut nopein enkä kilpailuhenkisin, mutta rakastin harjoituksia. Rakastin tunnetta, kun vesi kantoi ja mieli rauhoittui. Uin ryhmissä, opin uutta ja sain onnistumisen kokemuksia.
Mutta 5. luokan jälkeen en enää päässyt tasokokeista läpi seuraavaan ryhmään. Tuntui, että jäin paikalleni, vaikka kuinka yritin. Se oli ensimmäinen kerta, kun vesi ei vienyt minua eteenpäin. Ovi sulkeutui, mutta en tiennyt vielä, että toinen oli jo raollaan.
Taitouinti – musiikin ja veden täydellinen liitto
Kun löysin taitouinnin, tuntui kuin olisin löytänyt uuden maailman. Se ei ollut vain pelkästään uintia, se oli musiikkia, rytmiä ja liikettä yhdessä. Perheeni oli hyvin musikaalinen, ja musiikki oli iso osa lapsuuttani. Lauloin, soitin pianoa ja haaveilin jopa soitonopettajan urasta jo 3‑luokkalaisena. Opettajuuden siemen oli minussa siis jo silloin, vaikken sitä vielä ymmärtänyt.
Taitouinti yhdisti nämä kaksi minulle rakasta asiaa: veden ja musiikin. Se tuntui täydelliseltä. Opin jatkuvasti uusia kuvioita, rytmejä ja liikesarjoja. Sain haastaa itseäni ja kokea onnistumisen tunteita tavalla, jota en ollut kokenut missään muussa lajissa. Taitouinnissa etenin nopeasti, ja jokainen harjoitus tuntui siltä, että olin oikeassa paikassa.
Mutta siihen aikaan taitouinti ei ollut Oulussa kovin suosittua. Ryhmä pieneni vuosi vuodelta, kunnes olin lopulta ainut jatkava ryhmäläinen. Halusin jatkaa, mutta terveys ei enää sallinut sitä. Menièren kohtaukset pakottivat minut lopettamaan, ja jouduin jättämään rakkaan lajin haikein mielin.
Se jätti jäljen, jota kannoin pitkään. Ja ehkä juuri siksi vesi kutsui minua myöhemmin takaisin, tavalla, jota en silloin vielä osannut aavistaa.
Hiljainen välivaihe ennen uutta alkua
Vaikka olin pois vedestä, en koskaan unohtanut sitä. Vesi oli kuin ystävä, joka odotti kärsivällisesti. En tiennyt vielä, että tulisin palaamaan siihen uudella tavalla, joka myöhemmin muuttaisi elämäni suunnan.
Tämä blogisarja kertoo siitä matkasta. Siitä, miten vesi on ollut turvasatama, opettaja ja lopulta työni ydin.
Tarinani jatkuu seuraavassa osassa blogisarjaa. Tule mukaan seuraamaan, miten matkani veden äärellä etenee ja muuttaa muotoaan.
Haluatko kuulla lisää tulevista kursseista, liity sähköpostilistallemme
