Kylmään veteen astuminen on avannut minulle aivan uuden puolen uinnista. Ensimmäisistä varovaisista kastautumisista aina valmistautumiseen Oulun talviuinnin MM‑kisoihin tämä matka on muistuttanut siitä, miltä tuntuu olla taas aloittelija. Kylmä, utelias ja jokaisella hengityksellä jotain uutta oppiva.
Ensimmäinen kertani avannossa yllätti lempeydellään. En ollut koskaan ajatellut olevani talviuimari, mutta nyt huomaan olevani matkalla kohti jotain uutta, ehkä jopa kohti talviuintiviestiä.
Kun katson taaksepäin, näen miten vesi kulki mukanani kaikissa elämänvaiheissa. Lopulta ymmärsin, ettei se ollut sattumaa. Vesi oli se paikka, johon palasin aina uudelleen – ja siitä syntyi halu rakentaa Vedessä, tila jossa muutkin voivat löytää oman turvansa.
Vesi kulki mukanani myös silloin, kun elämä vei minut kauas siitä. Opiskelin, etsin paikkaani työelämässä ja kannoin surua, mutta opettaminen pysyi taustalla kuin hiljainen lanka, joka ei koskaan katkennut. Aikuisten opettaminen auttoi minua jaksamaan silloinkin, kun muu elämä tuntui raskaalta.
Vesi on kulkenut mukanani koko elämäni — turvasatamana, opettajana ja paikkana, jossa olen saanut olla oma itseni. Tässä blogisarjan ensimmäisessä osassa palaan lapsuuteeni, siihen hetkeen, jolloin ymmärsin, että vesi ei ole minulle vain elementti. Se on koti.