Tämä on sarjan viimeinen osa. Aiemmissa teksteissä kuljin lapsuuden vedestä aikuisuuden alkuun, siihen hetkeen jossa vesi ja opettaminen alkoivat kantaa uudella tavalla. Tässä päätöksessä palaan siihen oivallukseen, josta Vedessä sai alkunsa.
Kun uskalsin valita itseni
Kun katson taaksepäin, näen polun, joka ei ollut suoraviivainen. Se oli täynnä mutkia, pysähdyksiä ja hetkiä, jolloin en tiennyt, mihin suuntaan pitäisi kulkea. Silti yksi asia pysyi mukana koko ajan. Vesi. Ja opettaminen.
Ne olivat kuin kaksi hiljaista voimaa, jotka kannattelivat minua silloin, kun en itse jaksanut.
Päätetyön raakuus ja suoriutumispaineet
Halusin niin kovasti olla ohjelmoija. Halusin kehittää ratkaisuja, joista olisi hyötyä ihmisille ja jotka helpottaisivat arkea. Ajatus siitä, että voisin rakentaa jotain konkreettista ja toimivaa, tuntui innostavalta. Mutta ohjelmistokehitys ei ole virtaviivaista. Se on täynnä yksityiskohtia, odottamattomia ongelmia ja jatkuvaa oppimista. Siihen liittyy paljon painetta, etenkin suoriutumispaineita.
Näin jälkeenpäin ymmärrän, että loin itse itselleni ne suurimmat paineet. Halusin olla hyvä. Halusin onnistua. Halusin todistaa, että pystyn siihen. Ja vaikka työ toi minulle vakaan ja turvallisen toimeentulon, se vei minulta samalla jotain tärkeää. Se vei maadoituksen. Se vei ilon.
Silti haluan uskoa, että ne taidot eivät menneet hukkaan. Ehkä jonain päivänä hyödynnän niitä vielä uudella tavalla. Ehkä tulevaisuudessa minulla on oma uintiopetus‑sovellus, joka tukee oppilaiden harjoittelua ja auttaa heitä etenemään. Sen aika tulee myöhemmin, kun polku näyttää sen oikeaksi.
💙 Pieni paluu taitouintiin ja toivon herääminen
Kaiken keskellä löysin sattumalta aikuisten taitouintiryhmän. Se tuntui melkein kohtalolta, kuin vesi olisi kuiskannut, että on aika palata hetkeksi siihen, mistä kaikki alkoi. Ryhmä oli yllättävän iso ja lämminhenkinen, ja pääsin ensimmäistä kertaa tekemään joukkueohjelmia ihan harrastemielessä. Silti sisälläni eli pieni toive, että ehkä jonain päivänä voisimme esittää niitä muuallakin.
Kävin kerran viikossa harjoituksissa muiden samanhenkisten aikuisten kanssa. Opettelimme ja kertasimme taitouintitaitoja, jotka olin melkein unohtanut kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Oli ihmeellistä huomata, miten keho muisti asioita, joita mieli ei enää muistanut. Se toi iloa, keveyttä ja tunteen siitä, että jokin minussa heräsi uudelleen eloon.
Sain olla mukana neljä vuotta, kunnes Oulussa ei enää riittänyt harjoitustilaa yhden uimahallin sulkemisen jälkeen. Se tuntui haikealta, mutta ei lopulliselta. Toivo elää vahvana, että pääsen vielä palaamaan taitouinnin pariin, kun uusi halli aikanaan avataan.
Ajatus kevyemmästä työstä – ja totuus sen takana
Kun uupuminen syveni, tein päätöksen irtisanoutua. Ajattelin, että uintivalvonta olisi kevyempää. Ajattelin, että se olisi hengähdystauko. Ajattelin, että se olisi helpompaa kuin jatkuva suorittaminen.
Mutta olin väärässä.
Uintivalvonta ei vaadi samanlaista ajatustyötä, mutta vuorotyö on raskasta. Se vie rytmin, vie palautumisen ja vie mahdollisuuden rakentaa omaa arkea. Viime kevät oli erityisen raskas. Uimahallijärjestelyjen vuoksi en voinut pitää omia opetuksiani lainkaan. Se tuntui siltä kuin minulta olisi viety se osa työstä, joka piti minut pinnalla.
Ja silti, jossain syvällä tiesin, että tämäkin vaihe oli osa matkaa. Se pakotti minut katsomaan itseäni rehellisesti. Se pakotti kysymään, mitä minä oikeasti haluan tehdä.
Paluu opetukseen – ja helpotus, joka tuntui koko kehossa
Kun syksy tuli ja sain omat opetukseni takaisin, tunsin valtavan helpotuksen. Oli kuin olisin palannut kotiin. Aikuisten opettaminen toi takaisin sen tunteen, jonka olin tuntenut jo vuosia aiemmin. Sen tunteen, että tässä minä olen parhaimmillani. Tässä minä olen oma itseni.
Opettaminen ei ollut vain työ. Se oli paikka, jossa sain olla läsnä. Paikka, jossa sain auttaa. Paikka, jossa sain nähdä ihmisten kasvavan ja ylittävän omia pelkojaan. Se oli paikka, jossa minäkin sain kasvaa.
🌊 Vedessä – yritys, joka syntyi sydämestä
Kun kaikki palaset lopulta loksahtivat paikoilleen, ymmärsin jotain tärkeää. Minun ei tarvitse valita polkua, joka ei tunnu omalta. Minun ei tarvitse mahtua muottiin. Minä saan rakentaa oman tieni.
Näin syntyi Vedessä.
Se ei ole vain yritys. Se on kutsumus. Se on paikka, jossa yhdistyvät kaikki ne asiat, jotka ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta asti: vesi, opettaminen, turvallisuus, empatia ja halu auttaa aikuisia löytämään oman voimansa.
Vedessä on minun tarinani jatkumo. Ja samalla se on paikka, jossa muiden tarinat voivat alkaa.
🌤️ Tämä on vasta alku
Tämä blogisarja päättyy tähän, mutta tarina ei pääty. Se jatkuu jokaisessa oppijassa, jokaisessa kohtaamisessa ja jokaisessa hetkessä, jossa joku uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen kohti vettä.
Ja minä saan olla siinä mukana, kiitos.
Haluatko kuulla lisää tulevista kursseista, liity sähköpostilistallemme
